Reino Rinne on syntynyt Posion Ylikitkalla v. 1913 maanviljelijän poikana. Samalla tavoin kuin hänen sukunsa on ollut pellonraivaajia ja erämaan asuttajia, on hänkin saanut raivata itse tiensä kirjallisuuden pariin ja kasvattaa itsensä sen ansiokkaaksi harjoittajaksi. Koska hänen syrjäisellä synnyinpaikkakunnallaan ei ole ollut kansakoulua, hän joutui suorittamaan kansakoulukurssin myöhemmin kirjeopiston välityksellä, ja samalla tavoin kävi myös oppikoulua. Lukuvuosina 1937-38 hän opiskeli Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa Helsingissä silmämääränään sanomalehtimiehen ura. Sanomalehtimiestaipaleensa hän aloitti oululaisen Kalevan kesätoimittajana tullen sitten vakinaiseksi. Vuonna 1940 hän siirtyi Rovaniemelle Lapin Kansan palvelukseen, mutta palasi seuraavana vuonna takaisin Kalevaan. Uudelleen Rovaniemelle, nyt Lapin Kansan päätoimittajana, hän muutti vuoden alussa 1947. Tästä toimestaan hän erosi vuonna 1949. Oltuaan vuoden vapaana kirjailijana ja sen asuen Posion kirkonkylässä hänet on äskettäin kutsuttu Kuusamoon perustetun pitäjälehden päätoimittajaksi. "Meinaavat viedä minut Kuusamon kirkolle", Reino Rinne kirjoittaa eräälle ystävälleen. "Siellä perustettiin pieni lehti-vipunen, ensi kuun (lokakuun) alusta lähtien kerran viikossa ilmestyvä pitäjänlehti Koillissanomat, jonka toimittajaksi olen tekeytynyt." Uusi toimi siis merkitsee muuttoa Kuusamoon.

Tästä Reino Rinne sanoo: "Muutto Kuusamoon ei merkitse minulle kokonaan Posiosta erkanemista. Vanhempani ja heidän saarensa jäävät luonnollisesti ja järkkymättömästi tänne. Kuusamo pikku lehtineen tarjoaa minulle, niin toivon, taloudellista tukea riistämättä kuitenkaan kaikkea aikaani ja voimavarojani."

Jo 1930-luvun puolimaissa alkoi lehdissä näkyä Reino Rinteen kirjoituksia, ja jatkosodan aikana hän joutui olemaan mm. TK-miehenä. Tähän mennessä hän on julkaissut kolme teosta, romaanit "Tunturit hymyilevät" (1945) ja "Tie päättyy tunturin laella" (1946) sekä novellikokoelman "Erämaan omia ihmisiä" (1949). Kuten teoksien aiheistakin selviää, Reino Rinne on erämaan oma kirjailija, Kotiseutunsa, sekä koko Perä-Pohjolan ja Lapin raukkojen rajojen kuvaaja. Hän rakastaa kotiseutuaan ja sen kansaa.

Syntymäsaarestaan hän sanoo: "Se on erinomaisen kaunis, sitä ympäröi suuri, karu ja kalaisa järvi. Vaarat ja tunturit piirittävät sitä. Maisemissa on selvää Lapin tuntua. Erämaan suuret selkoset ovat ympärillä."

Erämaan ihmisenä kirjailija liikkuu paljon luonnossa, nauttii sen rauhasta ja on kiitollinen sen antimista. "Joskus pakkaan reppuni", hän kertoo, "ja lähden erämaahan, kiipeän tunturille ja kalastelen metsäjärvillä ja lammilla. Makaan mielelläni yön metsässä ja kuuntelen tuulen huminaa sekä erikoisesti sääskien laulua. Pidän sääskistä, sillä olen immuuni niiden pistoille, kuten jokainen Lapissa syntynyt ja kasvanut."

Niinä aikoina, jolloin kirjailija ei ole syventynyt kirjan tekemiseen, hän lueskelee ahkerasti. Aleksis Kivi, Leo Tolstoi, Thomas Mann ja Eino Leino ovat hänen mielikirjailijoitaan. Shakespearen, Ibsenin ja Moliéren näytelmät kiinnostavat häntä erikoisesti senkin vuoksi, että hänen ajatuksissaan väikkyy omakin näytelmä. Filosofiaa, kirjallisuudenhistoriaa ja -tutkimusta sekä psykologiaa hän sanoo monien muiden tavoin harrastavansa. Kuvaamataiteisiin hän on aivan erikoisesti kiintynyt; monet hänen parhaimmista ystävistään ovat maalareita ja kuvanveistäjiä. "Itse en osaa piirtää edes kissaa, niin että sen kissaksi tuntisi", hän tunnustaa vaatimattomasti.

Pohjois-Suomen kulttuuriasioiden ajaminen on aina ollut Reino Rinteen sydämen asia. Oulun-aikanaan hän oli perustamassa kirjallistaiteellista Merikoski-kerhoa sekä aikakauslehti Kaltiota. Rovaniemellä hän oli panemassa alulle edelleenkin reippain ottein toimivaa Seitapiiriä, jonka ensimmäinen puheenjohtaja hän oli. Seitapiiri on järjestänyt mm. kirjallisia matineoita ja Lapin kuvaamataiteiden kokonaiskatselmuksia.

Haastateltavilta tiedustellaan aina heidän tulevaisuudensuunnitelmiaan. Mitä Reino Rinteellä on teon alla ja ajatuksissa? Ensinnäkin on uusi romaani hyvässä menossa. Sen tarkoituksena on kertoa pohjoisen Suomen ihmisten kamppailusta viiden viimeisen vuoden aikana: sotapakolaisuus, paluu hävitettyihin ja raastettuihin kyliin, rakentaminen. Otsikkona on "Murros", ja murrostahan tuo aika ja nuo tapahtumat monessakin suhteessa ovat olleet noille ihmisille ja tienoille. Toisena aiheena kangastelee kirjailijan ajatuksissa pohjoisten seutujen laajempi elämänkäynnin kuvaus. Sen ihmisten tarina ei liiku enää yksin tähänastisessa suppeammassa piirissä ja yksistään kansanihmisten parissa, vaan kirjailija on ajatellut vyöryttää aihettaan jossakin määrin myös sivistyneistön elämänpiiriin. "Siinä on tietenkin paljon enemmän karilleajon vaaroja", sanoo kirjailija, "mutta yritän silmät avoinna ja korvat herkistyneinä".

Reino Rinteen vaatimattomuutta kuvaa hyvin se, että hän on tyytynyt saamiinsa arvosteluihin. Hän sanoo: "Arvostelijat ovat antaneet minulle tunnustusta yllin kyllin, ja tämän tunnustuksen huippuna on nyt Otavan palkinto."

Erämaan oma kirjailija on nöyrä tehtävänsä edessä, kuten erämaiden kansa on tottunut sopeutumaan suuren, ankaran luonnon vaatimuksiin ja ehtoihin maamme pohjoisilla seuduilla.

Reino Rinteen erämaakoti ja syntymäsija on Kitkajärven Suonnansaaressa - tämä side yhdistää kirjailijan aina Posioon. 

"Ahven se vain on", toteaa kirjailija ja vetää kalan tottuneesti yli laidan. 

Eino Kauppinen, Otavan uutisia 1950.