Hänninen (aik. Törmänen) Kaarlo, filosofian tohtori, tiedemies, kirjailija, kansanedustaja 1924-1939. * Kuusamo 31.10.1876, k. Helsinki 25.03.1939; vanht mv Erland Hänninen ja Susanna Käkelä.

Puoliso: os. hoit. Saima Rauha Fahler * Lohja 01.01.1882, k. 14.07.1942, vihitty: 14.09.1902; vanht lasinpuhaltajamestari Johan Vilhelm Fahler ja Renata Josefina Olander.

Lapset: Alli Inkeri * 1903. Kaarlo Armas * 1906. Unto Ilmari * 1908. Aimo Ahti Antero * 1916. Kauko Uolevi * 1919. Eero Into * 1922. Irja Annikki * 1925.

Kaarlo Hänninen: Muistelmia seminaariajaltani 1895-1899. Kuinka pääsin seminaariin.

Kuinka moni maalaisneitonen ja nuorukainen onkaan asettanut seminaariin pääsyn ensimmäiseksi pyrkimystensä päämääräksi! Kutsumus, heräävä tiedonhalu, pakko etsiä jokin toimeentulon lähde kodin ulkopuolelta ja osalta vanhempien kehotuksestakin ovat antaneet ensiaiheen opettajan uran valintaan, ja kansakoulussa koetellut, lupaavat henkiset kyvyt ovat sitä pyrkimystä tehostaneet. Tuhansille se on kuitenkin jäänyt vain kaukaiseksi, saavuttamattomaksi unelmaksi. Vanhemmilla ei ole ollut varoja koulutukseen tai muut syyt ovat tulleet väliin, toisinaan vanhempien vastahakoisuus ja vanhoillisuuskin. Etupäässä heräävän maalaisnuorison henkinen ekspansi on ollut vaikuttavana syynä siihen, että seminaareihin on ollut pyrkijöitä 2-4 -kertaisesti se määrä, kuin niihin on voitu ottaa. Se on useimmissa tapauksissa murtanut esteet seminaariin pääsynkin tieltä.

Noin neljäkymmentä vuotta sitten (1895) eli siihen aikaan kun tämän kirjoittaja tuli seminaariin, olivat muut jatko-opintojen tiet maaseutunuorisolta miltei tukossa. Oppikouluja oli vain kaupungeissa. Niihin oli kyllä teoreettisesti yhtä hyvät pääsymahdollisuudet maalaisväestön kuin kaupunkilaistenkin lapsilla, mutta käytännössä vain aniharvat talonpoikaisten lapset niihin joutuivat. Ei ollut useinkaan varoja niin pitkäaikaiseen koulutukseen, ja pääsytutkinnoissa maaseutulaiset jäivät alakynteen, sillä melkoinen osa suomenkielistenkin oppikoulujen opettajista oli ruotsinkielisen koulutuksen saaneita ja vielä enemmän oli niitä, jotka pitivät luonnollisempana, että virkamiehistön ja kaupunkilaisporvariston lapset oli asetettava oppikouluihin pyrkijöistä etusijalle. Ja mitä kauempana oli kaupungin oppikoulu, sitä mahdottomammaksi tuli siihen pääsy ja koulunkäynti.

Varmaan kotonani olisi pidetty lapsellisena, jos kansakoulusta päästyäni olisin vanhemmilleni esittänyt hartaan haluni päästä Ouluun lyseoon. Eihän siellä kotipitäjäni pojista kukaan ennen ollut opiskellut - lukuun ottamatta muutamia virkamiesten lapsia. Ja matkaakin oli koulukaupunkiin 300 kilometriä. Mutta seminaariin, sitä ajatusta sopi ruveta kehittämään, vaikka en siitäkään aluksi puhunut vanhemmilleni mitään. Ja kun kansakoulusta päästyäni noin 14 ikäisenä jouduin hevosmieheksi, kuljettamaan talvisin tavaroita aina Vienanmeren rannalta Ouluun (500 km) - kotonani harjoitettiin siihen aikaan maanviljelyksen ohella kauppaa Vienan Karjalan tuotteilla - oli kuorman päällä istuessa, pakkasviiman vinkuessa, hyvää aikaa luoda mielikuvia tulevasta opettajaurasta, joka minulle silloin kauniina kangasteli.

Mutta ratkaisevan sysäyksen tälle suunnitelmalleni antoi J. Reini-vainaja, pastori ja kansakouluntarkastaja, joka omalla hevosellaan ja kapealla reellään ajeli laajaa pohjoista piiriään koululta koululle ja jonka kapeasta reen jäljestä tunnettiin, koska hän oli kulussa. Eräänä talvena hän matkallaan yöpyi kotiini ja kutsui minut aamulla luokseen kamariin.

Sinun pitää hakea seminaariin, hän sanoi tervehdittyään. - Pohjois-Suomi tarvitsee opettajia, mutta harvat etelästä tulleet täällä viihtyvät.

Tunnustin avoimesti, että olin sitä itsekin ajatellut, mutta edessä oli paljon vaikeuksia. Mitä sanoo kotiväki, niistä saan varat ja miten voin läpäistä tiukan pääsytutkinnon.

- Tahon edestä tavallisesti vastukset murtuvat, virkkoi tuo vanha koulumies hymyillen.

Samana keväänä yritti kuitenkin koko puuha tyrehtyä alkuunsa. Olin joulusta alkaen ollut kirkonkylän kansakoulussa opettajani E. V. Ponkalan johdolla kertaamassa kansakoulukurssia ja laajentamassa tietojani seminaaritutkintoa varten. Mutta pääsiäiseksi kutsuttiin minut kotiin, aivan kelirikon rajassa. Kotona selvisi syy. Oli päätetty, ettei minua lähetetä kouluun, koska se vie paljon rahaa, niin paljon, että "koko talon omaisuus on vaarassa". Se oli tyrmistyttävä tieto. Sellaista pettymystä en ollut ennen kärsinyt ja kuin huumeessa vietin sen pääsiäisen ja viikon jälkeenkin seurailin jään ja lumen sulamista järvellä. Tiesin, että täydellisen kelirikon tultua en enää pääsisi Hännisestä Kuusamoon kirkonkylään niin aloissa, että ehtisin käydä hakemassa lääkärintodistuksen 170 kilometrin takaa Pudasjärveltä ennen hakupaperien lähettämistä Jyväskylään. Koetin taivuttaa vanhempiani, mutta isä oli jyrkästi vastaan.

Sattuma tuli avuksi viime tingassa ja samalla päätin käyttää tarkastajan suosittelemaan tahdon voimaa taivuttaakseni isäni. Kotini oli sen valtatien varrella, joka johti Vienanmerestä Kuusamon kautta Ouluun ja jota pitkin talvisin oli vilkas liikenne. Aivan viime kelillä tuli meille karjalainen kauppias, matkalla Ouluun. Minut määrättiin kyytimieheksi kirkolle saakka, mutta minä päätin lähteä vain siinä tapauksessa, että saan jäädä lukujani jatkamaan. Seurasi tiukka ja periaatteellinen keskustelu isän ja minun välillä, ja minä sain tahtoni läpi. Minulle laitettiin evästä konttiin ja isävainajani läksi kyytiin. Keväinen päivä ei ollut silloin kirkkaampi kuin mieleni istuessani istuessani ajurinpukilla ja hoputtaessani nimikko-orittani hankisella tiellä.

Kuukautta myöhemmin kolkutin Pudasjärven piirilääkärin Jakob Stenbäckin ovelle. Sydämeni jyskytti miltei kovemmin kuin nyrkkini, sillä lääkärintodistus piti olla hyvä ja vahvistetun kaavan mukaan tehty. En ollut varma, täytinkö joka suhteessa kaavakkeen vaatimukset.

- Mikä noin terveen näköistä poikaa vaivaa? kysyi lääkäri työhuoneessaan.

- Ei mikään sairaus, ehätin sanomaan, - päinvastoin minun pitäisi saada terveen todistus, koska aion hakea seminaariin.

Todistus heltisi. Mutta kun lääkärillä eikä minulla ollut sen kaavaa, muistelimme yhdessä, mitä sanomalehdessä siitä oli ilmoitettu.

Kevät oli kauneimmillaan, kun yksin astuskelin kotipitäjääni Kuusamoa kohden - sataseitsemänkymmentä kilometriä pitkää taivalta. Mieleni oli yhtä iloinnen kuin niillä tuhansilla muuttolintuparvilla, jotka juuri silloin kiirehtivät pohjoiseen.

Melkein samanlaisten vaikeuksien läpi raivasi opintiensä myös serkkuni, Erland Hentilä-vainaja, jonka lapsuudentoti on saman Kiitämäjärven rannalla kuin minunkin ja joka seminaarin käytyään kuolemaansa saakka (1923) toimi pirteänä opettajana Taivalkosken kirkonkylässä. Yhtäaikaa me saimme kutsun Jyväskylän seminaarin pääsytutkintoon itsensä johtaja Y.K. Yrjö-Koskisen allekirjoituksella varustettuna. Samalla veneellä lähdimme sitten eräänä elokuun päivänä Hentilän rannasta soutelemaan kolme peninkulmaa pitkää järvireittiä pitkin maantien päähän Kuusamon kirkonkylään. Väkeä oli rannalle kerääntynyt saattamaan kuin Amerikkaan lähtijöitä. Kylän räätäli, jonkin verran maailmaa kulkenut mies, jakeli siinä vielä muutamia käyttäytymisohjeita. sama mies, kylän filosofi ja satujen kertoja, oli jo aikaisemmin antanut minulle tutkimustehtävän sanoen:

- Nyt kun menet sinne opinahjolle, niin selitä siellä, minkä tähden nämä järvet, niemet ja matalat vaarat ovat kaikki samansuuntaisia.

Valitettavasti väitöskirjani, jossa sitä kysymystä olen selittänyt, ilmestyi vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Kuusamon kirkolla kohtasimme aivan sattumalta kolmannen seminaariin pyrkijän, Salla lukkarin Lepistön, joka perheellisenä miehenä oli saanut kutsumuksen opettajanuralle. Ja sitten kolmisin lähdimme eteenpäin. 

Kaarlo Hänninen: Muistelmia seminaariajaltani 1895-1899. Jyväskylä

Olen monesti itsekseni miettinyt, miksi minulle on Jyväskylä miltei pyhä kirkastuksen kaupunki, kuten Ateena kreikkalaiselle. Johtuuko se idyllisestä asemasta Harjun ja Jyväskylän välillä, vehmaista puistoista, rakennustavasta, varsinkin seminaarirakennuksista, Ronninmäestä, jolta on viehättävä näköala tämän Keski-Suomen helmen yli tai aiheutuuko se näistä kaikista yhteensä. Mutta varmasti ensivaikutelma on luonut lujan pohjan ihailulleni. Ja koulumuistot ovat myöhemmin sitä kuvaa elävöittäneet ja täydentäneet.

Kun me "Lapin pojat" eräänä iltana vauhkolla ajurinhevosella laskettelimme Mäkimatinmäeltä kaupunkiin, niin että matka-arkut rattailla tanssivat, teki ensinäkemys meihin syvän vaikutuksen. Silloin ei vielä ollut Haapamäen-Jyväskylän rataa, ei tehtaita eikä korkeita kivirakennuksia, ei muita kuin seminaarirakennukset. Matalia puutaloja vain kiveämättömien katujen varsilla. Harvassa oli katuja Mäkimatinmäellä ja Taulumäellä, peltojen ja pensaikkojen läpi virtasi tyyni Tourunjoki ja aukeaa oli vielä Korpilahdenkin tien varsilla. Mutta se, mikä oli ihmisasumuksia, sopi hyvin kuvaan, jossa kaupunki ja maaseutu näyttivät läheisesti toisiinsa liittyvän. - Ja korkeat, tiiliset seminaarirakennukset loistivat kuin Akropolis ennen Ateenassa.

Meille oli varattu asunto vaunuseppä Veismannin talossa Harjukadun varrella, ja sama kamari jäi sitten asunnoksemme koko ensiluokan ajaksi.

Seuraavana päivänä läksimme tutustumaan seminaarirakennuksiin ja kyselemään "kesäpojilta" pääsyvaatimuksia. Sippolan veljessarjan vanhin vesa, Viljam, oli tullut edellisenä syksynä laitokseen ja jäänyt kesäksi hoitelemaan puutarhaa ja auttamaan maatöissä ja pikkupuuhissa, niin kuin "kesäpojilta" vaadittiin. Hän avuliaasti meitä opasteli, neuvoi ja rohkaisi. Muistan hänen sanoneen:

- Tänne tulee kyllä pyrkijöitä, noin 90 on hakenut, mutta ei niillä kaikilla ole niin paljon sisältöä päässä kuin luulisi. Mitä pystympi pää, sitä tyhmempi se on.

- Niinhän se on viljan tähkässä, mutta pitäneekö paikkaansa ihmisestä puheen ollen, epäilimme.

Kaarlo Hänninen: Tutkinto

Tutkintopäivän aamuna tulvasi seminaariin nuorukaisia tien täydeltä. Toiset hienoissa kaupunkilaispukimissa, toiset vaatimattomasti kotikutoisissa. Kaikki olivat vakavia ja päivän jännitys kuvastui useimpien kasvoilla. Nimenhuudon mukaan joutui kukin johtajan puheille ilmoittautumaan.

Täytyy tunnustaa, että jännityksestä polvet vavahtelivat, kun astuin huoneeseen, mutta se hiukan väheni, kun johtaja hymyillen sanoi toivovansa, että me kaukaiset Pohjois-Suomen nuorukaiset selviytyisimme tutkinnosta.

Ensimmäisessä tutkinnossa oli ainekirjoitus. "Kualema" (mallikoulunopettaja Herman Niemi, mainio opettaja ja kasvattaja) antoi meille aiheeksi Mikael Agricolan. Suuressa juhlasalissa oli jännittynyt hiljaisuus, jota häiritsi vain 90 pojan kynän rapina, kun jokainen ehätti kirjoittaa näkyviin, mitä hän muisti suomalaisuuden isästä, Pernajan pojasta, joka uskoi Luojan ymmärtävän myöskin suomenkieltä. Toisena oli matematiikka. Laskuesimerkit anoi lehtori N. Ojala-vainaa, jolla oli tapana sanoa oppilaille: "Pikkuisen lisää". Sitten seurasi hartaan uskonnon lehtorin Vilhelm Wegeliuksen tutkinto, sen jälkeen "kilistiikkaa", luonnontieteet, joita opetti siihen aikaan lehtori Ludvig Kiljander, kirpakka opettaja, ja lopuksi P.J. Hannikaisen musiikin lehtorina kokeili sävelkorvaa.

Hyvin menivät tutkinnot. Nimenhuudossa, joka toimitettiin hyväksymisjärjestyksessä, joutui serkkuni loppupäähän, minä jonkin verran ylemmäksi. Näin alkoi kesällä vuonna 1985 nelivuotinen seminaarikauteni, jolta ovat nämä hajanaiset muistelmani.

Jonkinlaisena mörkönä oli vielä edessä syyslukukauden lopettajaispäivä. Silloin vielä seulottiin akanoita pois jyvistä, annettiin matkapassi niille, joista opettajan harkinnan ja tutkintojen mukaan ei voinut kehittyä kunnon opettajaa. Mutta usein kävi niin, että poissuljetut hakivat seuraavana kesänä johonkin toiseen seminaariin ja valmistuivat kuitenkin opettajiksi.

Sallan lukkari hellitti jo lokakuussa otteensa ja suuren koti-ikävän vaivaamana hän sanoi hyvästit ja läksi kotiinsa. Lappi oli ehtinyt miehen "taamoa", niin että hän ei enää muualla viihtynyt. Läksyjen luku lähes 30 vuoden ikäiselle lienee myös jo maistunut puulta. Sinne Sallan saloille hän sortuikin muutamia vuosia myöhemmin vihamiehen luodin lävistämänä.

seuraava - >