Hänninen (aik. Törmänen) Kaarlo, filosofian tohtori, tiedemies, kirjailija, kansanedustaja 1924-1939. * Kuusamo 31.10.1876, k. Helsinki 25.03.1939; vanht mv Erland Hänninen ja Susanna Käkelä.

Puoliso: os. hoit. Saima Rauha Fahler * Lohja 01.01.1882, k. 14.07.1942, vihitty: 14.09.1902; vanht lasinpuhaltajamestari Johan Vilhelm Fahler ja Renata Josefina Olander.

Lapset: Alli Inkeri * 1903. Kaarlo Armas * 1906. Unto Ilmari * 1908. Aimo Ahti Antero * 1916. Kauko Uolevi * 1919. Eero Into * 1922. Irja Annikki * 1925.

Muistelmia sivu 2

Kaarlo Hänninen: Iskuluokka 

Seminaarissa siihen aikaan tehtiin ahkerasti työtä, ja oppimassa oli velvollisuudentunto korkealla. Huolimattomat ja vetelykset raivattiin pois armotta. Esimerkkinä mainittakoon, että eräs vanhempi oppilas oli tekosairaiden tähden ollut useita päiviä pois ja "mies" (voimistelunopettaja) tapasi hänet terveenä kävelyllä, annettiin nuorukaiselle heti matkapassit. Taisipa joku joutua, kun tekeytyi kuumesairaaksi, emännöitsijän kylmiin kääreisiinkin ja sai niissä olla useita tunteja, kunnes "kuume" lähti. Mutta tällaiset tapaukset olivat perin harvinaisia. Kilpailu hyvästä "leipäsuunnikkaasta" oli ankara. Jokainen käsitti, että sillä paikansaannissa on ratkaiseva merkitys. "Tuolinkuvat" ja viitoset eivät saaneet tulla kysymykseenkään, kuutosenkäykkärää ja "kirvestä" halveksittiin, mutta "silmälasit" jo menettelivät kiitettäviä tavoiteltaessa.

Meidän luokkamme oli koko ajan "iskuluokan" maineessa ja opettajain erikoisessa suosiossa. Harrastuksia ja vauhtia oli opettajien mielestä liikaakin. talvella luettiin läksyt sisällä, keväällä ja syksyllä kauniilla ilmoilla ulkona puistossakin. Huonetoverini sisäopistossa oli eräs Savon poika. Hänellä oli tapana nousta joka aamu kello neljä eikä ollut harvinaista, että hän jo kahden aikana sytytti öljylampun ja istui kirjojen ääreen. Hän sai siitä muistutuksen johtajalta, kun yövartija, kierrellessään laitosta, merkitsi muistiin. missä huoneessa valo liian aikaisin sytytettiin. Toinen huonetoverini, saatuaan pääsiäisarvostelussa suomenkielessä "kirveen", painautui koko lupa-ajaksi pöytäänsä kielioppien ääreen arvosanaansa korottamaan.

Paljon luettiin ulkoa. Toiset oppikirjat lasketeltiin kannesta kanteen. laveampien lähdekirjojen käyttäminen oli perin rajoitettua, samoin itsenäinen lähdekirjan lainaaminen.

Vanhempaa seminaariopetusta on syytetty siitä, että se liian vähän nojasi opetuksessa oppilaiden omatoimisuuteen ja tutkimushaluun, että se antoi miltei kaikki valmiina määrättyihin muotoihin valettuina eikä aukonut jatkuvilla harrastuksilla teitä. Siinä on jonkin verran perää. Rajoitetun kurssikirjan ulkoluvun tapaan oppiminen kasvattaa kyllästyneisyyttä ja antaa aihetta sanontaan: Seminaarissa luetaan historia, eikä historiaa, maantieto eikä maantietoa. Kuvia kyllä käytettiin havaintovälineinä, mutta perin vähän luonnosta suoraan otettuja välineitä esim. eläimiä, tuoreita kasveja, maanäytteitä y.m. Ulkoilmaopetusta ei harrastettu laisinkaan. Useissa oppiaineissa haittasi myös opetusta välineiden puute. Niinpä luonnontieteissä oli käytettävänä vain yksi pahanen mikroskooppi, josta vuoronperään käytiin tirkistelemässä kurssiin kuuluvaa hämähäkin kynttä. Kuinka elävöittävää olisi ollut, jos oppilaat olisivat, vaikkapa pieninä ryhminä voineet tehdä kasvi- ja eläinopissa sarjan mikroskooppisia töitä. Itsenäiselle opiskelulle erinomaisen tärkeä kirjasto oli vanhentunut, eikä sen uusimiseen ollut riittävästi varoja. Valtion markat kai olivat liian lujassa siihen aikaan. Kansanopetuksen tärkeydestä puhuttiin ja kirjoitettiin paljon, mutta varoja kansan opettajien kasvattamiseen ei tahtonut hellitä. Kuvaavana seikkana mainittakoon, että vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1922, ollessani kesäyliopiston opettajana seminaarin johtaja kyseli mistä saisi ostaa käytetyn tietosanakirjan seminaarinkirjastoon, kun varat eivät riittäneet uuden ostoon. Kuitenkin eli Jyväskylän kaksoisseminaari Y.K. Yrjö-Koskisen johtajana ollessa uudistuksen aikakautta, jolloin harrastusten herättäminen nuorissa oppilaissa entistä enemmän tuli etualalle. Tästäkö johtunee, että sen aikuisista oppilaista monen monet ovat jälkeenpäin jatkaneet opintojaan joko itsekseen tullakseen yhä taitavammaksi kutsumustaan täyttämään kansan opettajana tai yliopistossa ja ovat nyt kuka seminaarin johtajana, ketkä kansakouluntarkastajina.

Kaarlo Hänninen: Sen aikaiset seminaarin opettajat

Kaikki he ovat jo kuolleet suoritettuaan kunnialla tehtävänsä. Tämän kirjoittaja on valmis paljastamaan päänsä heidän haudoillaan isänmaan nimessä, sillä todellista antaumusta nuorison kasvatukseen, palavaa intoa työhön kansansivistyksen kohentamiseksi ei heiltä puuttunut. Muistan rakkaudella heitä kaikkia: harrasta uskonnon lehtoria Vilhelm Wegeliusta (Vigiä), suomenkielen lehtoria tohtori Oskar Relanderia (Rellua), joka Sortavalan seminaarin johtajana päätti kasvattajan uransa, lehtori N. Ojalaa, tohtori K. Jalkasta, historian opettajaa, lehtori Ludvig Kiljanderia (Kiliä), musiikin opettajaa (Pekkaa), hienotunteista suomenkielen lehtoria Rönnedergiä (Kukkoa), lehtori Hårdia ja voimistelun ja ruotsinkielen lehtoria Almia (Miestä), joka stoalaisen filosofin tyyneydellä kärsi ankarammatkin taudintuskat. Tämä opettajakunta apuvoimineen touhusi siihen aikaan kehittämiseksemme, se loi henkisen ilmakehän käsityksensä mukaiseksi. Olkoon, että sen aikuinen opetusmetodi oli vielä kehittymätön, pääasia oli se, että he harrastivat oppilaittensa parasta. Heitä kunnioitettiin. Ei tullut mieleenkään häiritä opetusta eikä vastustaa opettajien tahtoa.

Opettajat ymmärsivät meitä ja me opettajia. eräs toverini, lakeuksien poika joutui kerran omantunnon vaivoihin ensimmäisellä luokalla ollessaan, kun "poltti suunsa" erehdyksestä. "Kukko" opetti meille Kalevalaa illalla. Hän oli hyvin lyhyt mies, mutta melkein samanlainen oli eräs oppilastoverimme. Kun tunti loppui, lähti opettaja luokasta ja oppilaat perässä. Lakeuksien poika luuli opettajaa siksi pyyleväksi oppilastoveriksi pimeissä portaissa, kiersi takaapäin oikean kätensä opettajan kaulan ympäri virkkaen: "Saipa nyt Kukon tunnilla haukotella". Ennekuin opettaja ehti mitään sanomaan, kiidätti hän ottamaansa toveria sellaisella vauhdilla, että molemmat kaatuivat välikköön. Kauhukseen kuuli oppilas opettajansa hengästyneenä mainitsevan: "Kuka tänä iltana on lappujärjestäjänä." Asiasta ei tullut sen kummempaa.

Jyväskylän seminaarin johtajana oli siihen aikaan Y.K. Yrjö Koskinen, etevä johtaja ja opettaja, joka edellisenä vuonna oli tullut tähän oppilaitokseen ja ehtinyt jo panna toimeen uudistuksia. Hänestä johtui suureksi osaksi laitoksen henki. oppilaat häntä kunnioittivat ja rakastivat. Johtajatoimensa ohella hän ei joutanut paljon opettamaan, mutta hänen kasvatusoppituntinsa olivat niin hyviä, etten sen parempia ole missään kuullut. Vaikka hän oli maailmankatsomukseltaan vapaamielisempi kuin edeltäjänsä oli ollut, seurasi hän tarkoin oppilaiden edesottamuksia, ulko-oppilaidenkin, jotka asuvat kaupungilla. Hän kävi iltaisin heidän asunnoissakin.

Kaarlo Hänninen: Musiikkiharrastukset

Laulu oli siihen aikaan Jyväskylän seminaarissa lämmittävänä, syventävänä ja yhdistävänä voimana. Laulettiin kodin, isänmaan ja Luojan ylistystä nuoruuden innolla ja voimalla. Tavallisten tuntien lisäksi harjoiteltiin ahkerasti iltaisin soittoa ja laulua pianon ääressä. Melkein joka luokalla oli oma laulukuoronsa. Mutta seminaarin mieskuoroja vaivasi tenorien puute. Suusi sekakuoro, jolla oli joka lauantaina keskipäivällä harjoitustunti, oli sen sijaan maankuulu. Se oli Porin laulujuhlissakin sekakuoroista parhain. Eikä se suinkaan pannut kynttiläänsä vakan alle, vaan esiintyi ahkerasti sisällä pidettävissä juhlissa talvella, vappujuhlissa ja pääsytutkinnossa keväällä ja syksyllä perunajuhlassa Roninmäellä, pienemmät mieskuorot esiintyivät luokkajuhlissa ja lauloivat usein "oman intonsa iloksi". Puolihämärinä Keski-Suomen kevätöinä kuultiin usein myös miesoppilaiden kaihoisia serenaadilauluja milloin miltäkin kadulta. Oli miltei traditiona, että kokelaat kävivät jäähyväisserenadilla naiskokelaiden ikkunoiden alla. Tällainen erikoisoikeus annettiin vain kokelaille ja kolmasluokkalaisille.

Näihin aikoihin musiikin opettajamme, lehtori P.J. Hannikainen oli parhaassa työvireessään. Raskaan opettajatehtävänsä ohella hän ehti säveltää lukuisia lauluja niin hyvin aikuisille kuin kansakoululapsille. Serminaarin sekakuorossa niitä ensin kokeiltiin ja juhlina yleisöllekin esitettiin. Opettajan luova toiminta innostutti oppilaitakin.

"Laulusta me voiman saamme, laulu syömmet aukaisee", oli kuin tunnuslauselmana senaikaisessa seminaarielämässä.

P.J. Hannikaisen aikana alkoi nuottien opetus kaavain avulla. Etevimmät seminaarin oppilaat lauloivat kokelasluokalla suoraan nuoteista vaikeitakin lauluja, ja oli tapauksia, että kokelas pääsi oppikouluunkin laulunopettajaksi.

Soitossa ei sen sijaan ehditty pitkälle, vaikka soittimet (pianot ja urkuharmonit) olivat ahkerassa käytössä. Useimmat oppilaat eivät olleet ennen käsitelleet soittimia, vaan kaikki oli alettava alusta. Sormetkin olivat jo ehtinet muutamilla kangistua kovassa työssä, niin ettei niiden omistajasta voinutkaan tulla erittäin eteviä pianisteja ja urkujen soittajia. Mutta määrätyt virret sentään opittiin.

seuraava - > 

Muistelmia seminaariajaltani 1895-1899. Muistelmasivut  1  - 2  - 3