|
Se alkoi taas
Minäkin lähden!
Tämän sanoi pikku sisko kun iso sisko selitti:
Et sinä vielä saa lähteä, siihen on vielä
monta vuotta!
Niin pikku siskon silmäkulmaan kihosi kyynel.
Mutta pikku sisko ei vielä hellittänyt. Hän
keksi lähteä omatoimisesti ajamaan asiaansa. Hän hilpaisi naapuriin,
jossa asuu opettaja. Pikku sisko ilmoitti lähtiessään päättäväisesti:
Minä menen kysymään opettajalta!
Mutta hetken kuluttua hän palasi, ja kun
kysyttiin, mitä opettaja sanoi, pikku sisko selitti hieman allapäin:
En minä uskaltanut mennä sisälle . . .
Pikku siskon iässä kouluun pääseminen olisi
aivan erikoinen ilo. Iso sisko sen sijaan sanoo pikku vanhan sävyyn:
Vielä sinä kerkiät moneen kertaan kyllästyä!
Tämän tapaista lienee sattunut monessakin
perheessä näinä päivinä koulujen jälleen alkaessa. Isot lapset ovat
aloittaneet talven kestävän työvuotensa - eivätkä heistä nuoremmat
suinkaan isojakaan ole!
Mikä työ, huoli ja vaiva on jälleen ollut äideillä
lasten vaatettamisessa ja varustamisessa koulukuntoon - sitä tuskin isät
ovat tulleet perinpohjin ajatelleeksi puhumattakaan siitä, että
koululaiset itse sitä kovinkaan kiitollisina huomaisivat.
Äiti, minä en lähde kouluun vanhoilla kengillä!
Pitää ostaa uudet. - Mutta hyvä lapsi, entisethän ovat aivan eheät.
Kyllä niillä vielä tulee toimeen pitkän ajan.
Ne ovat niin rumatkin.
Ei meillä ole varaa heittää kenkiä
keskenpitoisina - kyllä sinä sen käsität.
Tällaisia keskusteluja on saattanut tapahtua
kouluajan kynnyksellä. Ja ensimmäisen koulupäivän aamuna:
Äiti, missä minun takki?
Äiti, minä en löydä koululaukkuani!
Ja niin edespäin.
Äiti on koululaisten huoltopäällikkö ja
varusmestari, mutta hänen pitäisi sangen monessa tapauksessa olla suuri
taikuri voidakseen saada, hankkia ja löytää kaiken mitä tarvitaan.
Eipä silti - kyllä hän tavallisesti melkoinen
taikuri onkin, vaikkei sitä perheen piirissä yleensä aivan helposti
huomata.
|
