Kirje Onni Hainille

Olin saanut sinulta kirjeen. Siitä on jo vierähtänyt viikonpäivät. Istuessani päivän töiden päätyttyä hiljentyneessä toimitushuoneessa yksin palasi mieleeni ajatus - pitäisi kirjoittaa Onnille . . Mitähän jos . . . Nythän minulla on aikaa. Kirjoitan tänä iltana . . .

Mutta ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan, osuivat käteeni illan postin tuomat lehdet. Unohduin silmäilemään niitä hetkeksi. Erään lehden sivulta avautuivat silloin silmieni eteen tutut piirteesi. Lehteen oli sijoitettu sinun kuvasi. Miksi? Tämä kysymys ehti syntyä minussa, ennen kuin tajusin, että nimesi yhteyteen oli piirretty risti . . .

Kirjoitit minulle ja tiesin, ettet ollut terve. Vieminen kirjeesi oli päivätty sairaalassa. Mutta sittenkin tämä tuli minulle yllättävänä - niin kuin se oli tullut lähimmille omaisillesi.

Olet mennyt. Olet poissa.

Kirjeeni, vastaukseni kirjeeseesi jäi kirjoittamatta. En voi sitä sinulle toimittaa tavalliseen tapaan, sillä sinne, missä nyt olet, posti ei kulje tavalliseen tapaan. Joka tapauksessa tahdon kirjoittaa sinulle, mutta samalla minun on puhuttava sinusta muille.

Sinulla ei ollut Koillismaalla kovinkaan monta tuttua - melkein kymmenissä he ovat laskettavissa. Mutta Koillismaata sinä tunsit ja rakastit ehkä syvemmin kuin moni koillismaalainen. Tiedän sen. Kitkajärvi, jonka laineilla sinä viime vuosikymmenen aikana melkein joka kesä keikuit, oli sinut lähtemättömästi lumonnut. Vielä viime kirjeessä toivoit: Ehkä ensi kesänä taas tapaamme Kitkalla . . . "Kitka - Suomen suurjärvien helmi". Tämä oli eräs sinun Kitkalle antamiasi lempinimiä. Kitkalle sinä sijoitit romaanisi "Punasulkaisen haukanpojan" tapahtumat, Kitkalla sinä kirjallisia suunnitelmiasi haudoit ja kehittelit - kirjoititkin.

Kitkalle sinä suunnittelit omaa kesämökkiä . . . Se, niin kuin moni muu ajatus ja suunnitelma, jäi suunnitelmaksi. Ankara leipätyösi - lehtityö on ankaraa leipätyötä, ylen ankaraa - vaati voimasi. Tuonen kutsu tuli ennen aikojaan, jos saamme vuosimäärää mittapuuna käyttää. Henkistä voimaasi ja elämänhaluasi monet vastoinkäymiset - niitähän on itse kullakin - eivät olleet pystyneet lannistamaan, mutta fyysinen voimasi murtui.

Kiitos sinulle, veli, kanssavaeltajani. Monissa seikoissa sain sinulta oppia, kannustusta, rohkaisuja. Uskon, että Kitkan jälleen vapauduttua lainehtimaan saan sen suurella, välkehtivällä aavalla kuulla henkesi puhuvan . . .

Koillismaahan ja Suomen suurjärvien helmeen, Kitkaan rakastunut kirjailija-lehtimies Onni Haini vilkuttaa hyvästit Suonnasaarelle ja saarelaisille Aukusti ja Maria Rinteelle kesällä 1950.