Kiviä ja särkyvää kirkkautta
Kalle Päätalo oli viime pyhänä saaressa vieraana, se
Taivalkosken kirjailija, joka asuu Tampereella ja on
kirjoittanut Koillismaan ja selkosen kansaa ja nyt kirjoittaa
taas jotakin uutta.
Kiersimme saaren veneellä ja näimme kalan hyppäävän -
oliko se pieni lohi tai iso harri? Joka tapauksessa harvinainen
näky nyky-Kitkalla, jossa tuskin on enää muuta kalaa kuin
muikkuja.
Sitten me kävelimme rannalla ja keräsimme kiviä. Kivet
ovat mielenkiintoisia. Niihin voi ihastua aivan kuin kukkiin,
lintuihin tai ihmisiin. Ja kun niitä katselee ja tutkii, niin
tietenkin myös oppii tuntemaan.
Kivistä voisi kirjoittaa vaikka kaunokirjallisen teoksen,
romaanin tai runokokoelman - ehkä näytelmän.
Eilen sain painomusteelta tuoksuvan kirjan. Nimi: Särkyvää
kirkkautta. Hieno nimi. Surullisvoittoinen, mutta hieno. Kirja
on A.E. Järvisen. Häntä pitää ihailla: aina hän vain
jaksaa vuolla uutta tarinaa. En tietenkään eilen ehtinyt lukea
Särkyvää kirkkautta, vain silmäillä ja siepata lauseen
sivulta, toisen toiselta. Tällaisenkin: "Kun sen jälkeen
illan pimetessä asetuin levolle louteen alle havuille, tunsin
elämisen riemun niin täydellisenä kuin ihminen voi sen
elämässään tuntea. Joitakin kevyitä hiutaleita putoili
tulta kohti, sen valossa kimaltaen, ja musta taivas oli puiden
latvojen takana selkeä, tähtiä täynnä. "
Alkaa tuntua syksyiseltä. Kesä on mennyt, melkein mennyt.
Nyt taas alkaa olla aikaa ja halua lukea kirjoja. Ajattelen,
että lukisin lähiaikoina Järvisen Särkyvän kirkkauden. Kun
se tapahtuu, niin sitten kerron tarkemmin vaikutelmista.
KOILLISSANOMAT 24.8.1963
