|
Kerronpa kerran itsestäni
Tulen tavallisesti töihin klo 9 ja palaan kotiin
klo 23. Neljäntoista tunnin työpäivä on minusta jokseenkin sopiva. Mutta
ei voi tulla ihan joka päivä yhdeksältä ja olla kahteenkymmeneen
kolmeen. Tuskin hevonenkaan sellaista kuuria pidemmälti jaksaisi. Joskus
kuvittelen, että minulla on hevosen voimat. Mutta toisinaan usko pettää.
Ja sitten saattaa sattua, että jonakin päivänä en tule ollenkaan töihin
tai jos tulen, niin pakenen nopeasti eikä minua saa kiinni edes
puhelimitse.
Kerta kaikkiaan minä en osaa paneutua normaaliin
ihmisten työrytmiin: kahdeksan tuntia työtä, kahdeksan tuntia levollista
valveella oloa, kahdeksan tuntia unta. Sillä tavalla aikansa jakaen
jokainen ihminen eläisi terveesti, ei sairastelisi, ei menettäisi
hermojaan eikä tuottaisi ympäristölleen harmia. Mutta minä en kerta
kaikkiaan osaa elää niin kuin oikeat ihmiset. Huhkin silloin kun työ
maistuu melkein mielettömästi ja silloin kun ei maistu, en tee mitään.
Minähän olen niin sanottu lehtimies. Lehtimiehen
ammatti on maailman kurjin ja ihanin ammatti. Näin kerrotaan erään
amerikkalaisen lehtimiehen sanoneen. Hän käytti kyllä "kurja"
sanan asemasta "pirullinen". Olen tämän asian kuullut
Agapetukselta, joka minua opetti sanomalehtimiehen ammattiin talvella
1937-38. Agapetus oli hyvä ja mielenkiintoinen opettaja. Puhui huumoria,
laski leikkiä. Ja uskoi oppilaisiinsa, meihin kaiken maailman jukuripäihin
joihin tuskin olisi ollut perustelua uskoa.
Perheenjäsenenä lehtimies (ja nainen) on
toivoton tapaus, luulisin. Unohtaa ruokatuntinsa. Ylen harvoin on kotona.
Osallistuu muiden perheenjäsenten rientoihin ani harvoin. Unohtaa vaimon
nimi- ja syntymäpäivät, hääpäivästä puhumattakaan.
Itse ammattiin palatakseni minun on puolestani sanottava, että mikäli
saisin aloittaa uudelleen alusta, en vaihtaisi. Sillä lehtimiehen ammatti
on sellainen ammatti, jonka varjopuoletkin ovat valopuolia.
Julkaistu Koillissanomissa 20.3.1965
|
