|
Viidestoista pyydys
Jouduin eilen tenttiin 'kuopuksen kyselytunnilla'.
Hän oli saanut koulussa tehtävän kirjoittaa vihkoonsa kalanpyydyksiä.
- Luettele kalanpyydyksiä, sanoi
koululainen.
- Verkko, katista, rysä....
- Ne mulla on jo on.
- Uistin, pitkäsiima, onki...
- On nekin.
- Iskukoukku, haavi, oottokoukku.
- Oottokoukku? Mikä se on?-
- Pitäisi kai sanoa 'odotuskoukku', mutta ei
kukaan niin sano. Se on liian juhlallista.
- Minulla on pohjaonki. Onko se sama?
- Melkein. Vaikka kyllä oottokoukun voi laittaa
vesiväljäänkin.
- Vesiväljään?
- Pinnan ja pohjan välille jollekin korkeudelle
tai johonkin syvyyteen.
- Muistatko vielä?
- Harrilauta, virveli, atrain.
- Ne on.
- Kaikkihan sinulla on.
- Harppuuna, lisäsi koululainen. Etkö sitä
muistanut?
- En. En ole sitä joutunut koskaan
käyttämään. Mistä sinä sen sait?
- Telkkarista. Sanotaan se kirjassakin.
- Entäpä sitten?
- Ei mulla muuta ole. Jokohan ne on kaikki?
- Taitavat olla.
- Neljätoista. Vähän niitä on.
- Eiköhän siinä ole tarpeeksi. Kyllä niillä
vain kalat vedestä lähtevät. Tosin sinulta vielä yksi puuttuu.
- Mikä se on?
- Kateus.
- Kateus? Millainen se on? Mistä aineesta?
- Aineettomasta aineesta. Mutta se on tehokas
pyydys. Jos ei millään muulla konstilla jostakin vesistöstä kaloja saada
aivan yhdettömiin pyydetyksi, niin varmasti onnistutaan, kun pannaan kateus
asialle, potketaan senniminen nuotta veteen.
- Narraat.
- En narraa. Totuus se on. Synkeä totuus. Kateus
vie kalat vedestä.
- Panenko minä sen tähän vihkoon?
- Pane pois.
Se on sitten viidestoista.
Julkaistu Koillissanomissa 27. 04.
1968
|
