Minäkin lähden!
Tämän sanoi pikku sisko kun iso sisko selitti:
Et sinä vielä saa lähteä, siihen on vielä monta vuotta!
Niin pikku siskon silmäkulmaan kihosi kyynel.
Mutta pikku sisko ei vielä hellittänyt. Hän keksi lähteä omatoimisesti ajamaan asiaansa. Hän hilpaisi naapuriin, jossa asuu opettaja. Pikku sisko ilmoitti lähtiessään päättäväisesti:
Minä menen kysymään opettajalta!
Mutta hetken kuluttua hän palasi, ja kun kysyttiin, mitä opettaja sanoi, pikku sisko selitti hieman allapäin:
En minä uskaltanut mennä sisälle . . .
Pikku siskon iässä kouluun pääseminen olisi aivan erikoinen ilo. Iso sisko sen sijaan sanoo pikku vanhan sävyyn:
Vielä sinä kerkiät moneen kertaan kyllästyä!
Tämän tapaista lienee sattunut monessakin perheessä näinä päivinä koulujen jälleen alkaessa. Isot lapset ovat aloittaneet talven kestävän työvuotensa - eivätkä heistä nuoremmat suinkaan isojakaan ole!
Mikä työ, huoli ja vaiva on jälleen ollut äideillä lasten vaatettamisessa ja varustamisessa koulukuntoon - sitä tuskin isät ovat tulleet perinpohjin ajatelleeksi puhumattakaan siitä, että koululaiset itse sitä kovinkaan kiitollisina huomaisivat.
Äiti, minä en lähde kouluun vanhoilla kengillä! Pitää ostaa uudet. - Mutta hyvä lapsi, entisethän ovat aivan eheät. Kyllä niillä vielä tulee toimeen pitkän ajan.
Ne ovat niin rumatkin.
Ei meillä ole varaa heittää kenkiä keskenpitoisina - kyllä sinä sen käsität.
Tällaisia keskusteluja on saattanut tapahtua kouluajan kynnyksellä. Ja ensimmäisen koulupäivän aamuna:
Äiti, missä minun takki?
Äiti, minä en läydä koululaukkuani!
Ja niin edespäin.
Äiti on koululaisten huoltopäällikkö ja varusmestari, mutta hänen pitäisi sangen monessa tapauksessa olla suuri taikuri voidakseen saada, hankkia ja löytää kaiken mitä tarvitaan.
Eipä silti - kyllä hän tavallisesti melkoinen taikuri onkin, vaikkei sitä perheen piirissä yleensä aivan helposti huomata.
KOILLISSANOMAT 3. 9. 1954