Poika nojaa selkäänsä mäntyä vasten, kyhmyt tuntuvat puseron läpi. Kivenjärkäle, jolle hän on kiivennyt istumaan, lämmittää hänen paljaita jalkapohjiaan. Tässä loppuu niitty ja alkaa Kitkan rantatörmä. Poika pitää silmiään kiinni ja yrittää rakentaa muististaan edessään olevan maiseman.
Hän tuntee kotisaaren rannat. Hän on soutanut täällä monesti isän kanssa kalalla ja hiihtänyt kauemmaksikin naapurikylille. Hän tietää, että Kitkajärvi on suuri. Kitka on kuin meri, johon purot ja joet laskevat aina vain uutta vettä.
Poika hivelee kädellään puseron rintataskua, aamulla sen nappia ei meinannut saada kiinni. Isä näki, ei sanonut mitään, nyökkäsi vain. Pojan poskia kuumottaa. Että isä oli eilen huomannut hänen pakoilevan työtä, riihen tomua! Isä oli sanonut, että runoilla ei eletä. Tiesi ja tunsikin erään runoilijan, Vihta-Paavon. Illalla, saunan jälkeen isällä oli asiaa. Hän otti puuaskista ruutuvihon ja lyijykynän, laittoi ne pirtin pöydälle ja sanoi: "Se oli kova työmieskin se Vihta-Paavo."
Poika avaa silmänsä. Hänen sydämensä lyö kiivaammin, sillä katsoessaan laajaa vettä ja rantamaita, etäisiä korpia ja vaaroja hän näkee itsensä kertomassa kuin Sillanpää ikään näistä kylistä ja taloista, ihmisistä, tästä maaelämästä.
Seitsemän vuosikymmentä myöhemmin, joulun alla, hän on kirjoittamassa kirjettä ympäristöministerille. Toimittaja, kirjailija, luonnon ja kulttuurin suojelija Reino Rinne toivoo, että ministeri ehtisi käymään vielä näillä lumikelillä, katselemaan Iivaaraa, Penikanvaaraa, Ahvenvaaraa ja vesiä niittyjen ympärillä. Ministerille esiteltäisiin myös Oijusluoma-Sarvivaara monisatavuotisen ruhtinaspuineen. Muualla tehdyt suunnitelmat uhkaavat taas kajota Koillismaan luontoon.
Puinnit jatkuvat
Reino Rinteestä tuli kokopäiväinen kirjailija toukokuun viimeisenä päivänä 1968. Hän jäi silloin eläkkeelle journalistin työstä, jota hän oli tehnyt päivälleen kolmekymmentä vuotta. Rinteen ensimmäinen julkaistu romaani TUNTURIT HYMYILEVÄT ilmestyi vuonna 1945. Neljä muuta romaania ilmestyivät ennen vuotta 1968, sen jälkeen romaaneja, pamfletteja, näytelmiä sekä runoja novellikokoelmia on ilmestynyt keskimäärin teos vuodessa.
Kirjailijan työ oli Reino Rinteen haave jo ennen ensimmäistä ruutuvihkoa. Hän harjoitteli runontekoa vanhojen sanomalehtien reunoihin tai omatekoiselle paperille. Kaksikymmenluvulla päreitä käytettiin moneen tarkoitukseen. Pärekorien valmistuksesta jäi sopivia pätkiä, joista sai puukolla hienoksi tasaamalla paperin korviketta.
Osa sanomalehtien reunoille tehdyistä runo- ja novelliharjoitelmista päätyi ennen pitkää Rinteen kotitalon laipion täytteeksi. Sieltä ne löytyivät kattoeristeitä uusittaessa. "Pärearkistot" tuhoutuivat viimeistään sodan aikana, kun saksalaiset polttivat tilan ulkorakennukset. Ruutuvihko on yhä kirjailijan tärkein työväline. Syyskuun lopulla 1995 Reino Rinne aloitti uuden vihkon muistiinpanoilleen. Vihko on järjestyksessä kahdeksaskymmenes. Vahakantista aanelosvihkoista tulisi miehen korkuinen torni.
Reino Rinteen kolmaskymmenes kirja LUOTIIN KOILLISMAA ilmestyi syksyllä 1995. Kirja päättyy tunnelmaan, jossa aamuilma kantaa suuren metsän suojasta, järvenpinnan rytmikästä rytkettä.
- Mitä se on, Manu ihmetteli.
- Varstan jytkettä, Juhani sanoi, Meillä on alussa puinnit.
- Leipä otetaan maasta, Manu sanoi. Omalla työllä.
- Maa antaa. Työtätekevälle maa antaa, Juhani sanoi.
Luonnonsuojelu on yksilölaji
Reino Rinteen ansiota on, että takavuosien suunnitelmat Kuusamon seudun koskien valjastamisesta ja järvivesien säännöstelystä eivät toteutuneet.
Rinteen mielestä koskisodaksi nimetystä vaiheesta ei kannata enää pauhata.
- Kiistoista ja sodista ei päästä koskaan, jos niistä jatkuvasti kerrotaan. Pitää ruveta tekemään aivan jotain uutta. Sopusoinnun voi saavuttaa jo tässä maaelämässä sanan voimalla, vastakkaisuutta ei pidä aina korostaa.
Koskien, järvien ja vaarojen niin kuin ihmisen ja kulttuurin suojelu on osa Reino Rinteen henkilökohtaista elämäntapaa. Muu ei olisi mahdollista. Rinne on käyttänyt sitä välinettä, jota hän on tietoisesti harjaannuttanut lapsesta lähtien, kynäänsä. Hänellä on ollut myös kanava, oma lehti.
- Olisin minä saanut ulkonaisen elantoni kalastamalla ja talonpidolla mutta en olisi voinut lainkaan olla tyytyväinen. olisin luultavasti hävinnyt tästä elämänkentästä.
- Kirjoittaminen on pitänyt minua pystyssä ja auttanut toteuttamaan sitä, minkä olen tuntenut elämäntehtäväksi.
Reino Rinne haaveili niin kuin monet muutkin poikasena uroteoista ja sankaruudesta. - Minulla oli hirmuisia kuvitelmia. Yksinään hiihtäessä mielessä oli, miten voisin vaikuttaa maailman menoon, ihmisten hyväksi.
Esikuvia virittivät kirjat, joita isä oli tuonut Posiolle muuttaessaan. Kirjailija Heikki Kauppinen oli opettanut isälle kiertokoulussa lukemisen ja laskemisen lisäksi kiinnostuksen kirjallisuuteen.
- Ne kirjat tuntuivat aivan ihmeellisiltä. Kitkan rannoilla ei ollut kenelläkään muulla kaunokirjallisuutta, tietysti oli virsikirja, katekismus ja Raamattu.
Isän jäätyä eläkkeelle Reino jatkoi hänen työtään metsänvartijan virassa. Hän kirjasi muistiin havaintojaan ja elämyksiään luonnon ilmiöistä ja ihmisten elämästä, lähetti juttujaan Kalevaan ja Lapin Kansaan ja vakinaistui lehtien kirjeenvaihtajana. Kirjoitustyyli oli tarkkaa mutta hyväntahtoista.
Reino Rinne halusi lisää taitoa ja tietoa. Hän hakeutui Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun. Avustajasta tuli vakituinen toimittaja, toimitussihteeri ja päätoimittaja.
Luonto puhuttaa
Ennen kolmannen romaaninsa ilmestymistä Reino Rinne oli saanut valmiiksi runokokoelman, Luonto puhuu. Tätä kustantaja ei kuitenkaan hyväksynyt. Runoissa puhuivat Lapin puut ja eläimet, sodan raunioittamat kylät ja talot. Kirkkokin puhui siitä, mitä ihminen oli rakennuspuille tehnyt. Käsikirjoitus on runomuotoinen ympäristöpoliittinen kannanotto sodan tuhoihin ja ihmisten ahneuteen.
- Sotakentillä ajattelin, että perustan sodan jälkeen Pohjois-Suomeen kirjallis-taiteellisen lehden.
Sota päättyi, Rinne palasi toimittajaksi oululaiseen Kaleva -lehteen. Kulttuurihanke alkoi edistyä yhdessä Atte Kalajoen kanssa. Rinne sai Pohjois-Suomen kirjailijat osallistumaan sisällön rakentamiseen. Syntyi KALTIO, jossa kirjoittivat pohjoisen kirjailijat kuten A.E. Järvinen, Yrjö Kokko, Pentti Haanpää, Ilmari Kianto. Toimittaja Rinne oli synnyttämässä Kaltion ympärille myös MERIKOSKI-KERTOA. Oulussa elettiin kulttuurisesti aktiivista aikaa, radiossakin keskusteltiin muun muassa oman yliopiston välttämättömyydestä.
Reino Rinteen työpaikka vaihtui Rovaniemelle Lapin Kansaan. Hän käynnisti siellä kohtapuolin uuden LAPIN TAIDESEURA SEITAPIIRIN. Seitapiiri järjesti Lapin ensimmäiset kulttuuriviikot, taidenäyttelyineen, konsertteineen, kirjallisuusmatineoineen.
Reino Rinteen kolmas kirja ilmestyi. Pieni apuraha houkutti irtautumaan päivätyöstä ja omistautumaan kirjailija työlle. Hän muutti Rovaniemeltä Posiolle, ja aloitti uuden romaanin Lapin hävityksestä.
Perheen talous pakotti Rinteen kirjoittamaan myös lehtiin. - Niistä sai vähän ruokarahoja, mutta niihin se energia menikin. Romaani ei edistynyt ja kypsyin idealle omasta lehdestä. Kuusamosta löytyi ajatukselle tukijoita ja KOILLISSANOMIEN ensimmäinen numero ilmestyi elokuussa 1950.
Omat nimet
Reino Rinnettä on kiusannut asenne, jonka hän havaitsi muualla kotiseutunsa ja sen ihmisiin. - Puhuttiin takamaasta, joka ei ole minkään arvoinen, jossa ihmiset olivat laiskoja ja kerjäläisiä. Minä olin tätä vastaan ja ajattelin, että asiaa pitää ruveta pohtimaan. Tiedän lapsuudesta lähtien, että nämä ihmiset ovat ahkeria ja aikaansaavia, kunhan vain heillä on mahdollisuudet.
- Lehden tavoitteeksi otettiin olla kaikessa rehellisesti ja reilusti näitten ihmisten puolella katsomatta siihen, mitä poliittista kantaa kukin edustaa.
Kuusamon - Posion alue on vanhastaan luettu Kemin Lappiin muun muassa Inarin kanssa. Oululaiset nimittivät sitä Koillis-Pohjanmaaksi. Välillä se on ollut Itä-Pohjanmaatakin.
KOILLISMAA -nimi esiintyi ensimmäisen kerran Kollissanomien uutisessa, joka kertoi kuusamolaisen kulttuuriseuran KOILLISMAAN MERKKITULET järjestämästä taidenäyttelystä. Nimen Koillismaa takana on Reino Rinne. - Ei siitä mitään juhlakannanottoja tehty, mutta vähitellen nimi omaksuttiin maakunnalliseksi.
Vapaus ja tehtävä
Luonnon ja ihmisen suojelu on Reino Rinteelle elämäntehtävä. - Kapulaa ei voi jättää jollekulle toiselle, että ota nyt tämä. Se on soolotehtävä, emme tiedä kuka on jatkaja, kelle on siihen annettu vallat ja voimat.
Kuka on antaja?
Rinne siteeraa Gandhia: - Jumalalla on enemmän kuin tuhat nimeä. Ihmiselle on annettu täysi vapaus valita tiensä mutta sellaisilla eväillä, että hän itse pyrkii tietämään, mikä on hyvää ja mikä pahaa.
Anna
Reino ja Anna vihittiin toukokuun 11. päivänä 1941 puolenvuoden kihlausajan jälkeen. Yhteisen häämatkan sijasta Anna saattoi miehensä rintamalle sotaan lähtevien joukkoon. Anna oli tutustunut tulevaan puolisoonsa kirjeitse. Lehtitekstein talvisodassa taistelleet olivat toivoneet tytöiltä kirjeitä rintamasotilaille.
Puolenvuosisadan aikana Anna on satoja, satoja kertoja varustanut ja vastaanottanut miehensä työmatkoilta, kulttuuririennoilta, korvesta ja vesiltä, Kimalajan henkiseltä huipultakin.
Morsian, seitsemän lapsen äiti ja kolmentoista lapsenlapsen mummo, sanoo Reino Rinne. Viimeisimmän kirjan Soela kertoo satuja, joihin aikuisetkin miehet tenhoutuvat. Soela ymmärtää ja osaa kysyä oikeita asioita. Soela on lempeä ja viisas.
Anna Rinne piti Kuusamossa kirjakauppaa. Vuosien mittaan liikkeen hoito alkoi tuntua raskaalta, ja niin hän luopui kaupasta. Kuusamolainen keramiikkataiteilija Aini Valkama kaipaa Anna Rinteen kauppaa. - Jos se olisi vielä, se olisi ehdoton turistinähtävyys, kirjakauppa, jossa oli pelkästään kirjoja, hyviä kirjoja, harvinaisuuksia ja aivan erikoinen henki.
Anna Rinnettä hiukan harmittaa, että Reinon kolmanteenkymmenenteen kirjaan jäi oikolukiessa kirjoitusvirheitä. Löytyisikö syy siitä, että luettava on ollut läheistä ja tuttua!
Reino Rinne haaveili nuorena miehenä tytöstä, joka olisi maalta kotoisin ja joka hyväksyisi hänen kirjailijapyrkimyksensä. "Olen varma, että en olisi voinut toteuttaa tätä tehtävääni, jos puolisoni olisi pitänyt urbaania elämää parempana."
Rinteillä on kirjepaperissa ja -kuoressa yhteinen logo: Anna ja Reino Rinne.
Sinikka Raivio, Terve elämä 1/1996.