Voimayhtiöt otettiin Kuusamossa vastaan ystävinä, hyväntahtoisina auttajina, entisestä matalapaineesta pelastajina, uuden ajan airueina, tulevan hyvinvoinnin mahdollisuuksien luojina. Jos jompikumpi yhtiö olisi tullut yksin, Kuusamon koskia ei enää olisi ja ylisen Koillismaan vesistömaisema kokonaisuudessaan pelkkä raunio; Kuusamo ei vetäisi 300.000 matkailijaa vuodessa, - hyvä jos 30.000. Eikä entisten kuusamolaisten ja entisten posiolaisten lukumäärä olisi pysähtynyt edes niin siedettäväksi kuin mitä se on nykyisin, jos Kitkan ja muiden suurten järvien rannat olisivat romuttuneet.
Mutta siihen aikaan juuri kukaan ei tiennyt, mitä vesivoiman vangitseminen keskimäärin ja varsinkin ankarimmillaan merkitsee. Kukaan ei pystynyt ennakoimaan tulevia tilanteita. Näkemään tulevaisuuteen niin sanoakseni sielun silmillään. Ehkä joita kuita sellaisia oli, jotka mietiskelivät, mitähän mahtaa olla mitalin toisella puolella, mutta sellaista ei voinut julki puhua, sellaiset "mölyt oli paras pitää mahassaan". Koillissanomat, jonka tulevaisuuden tehtävänä oli taistella "henkeen ja vereen" koskien ja vesistömaiseman säilyttämisen puolesta, olisi halveksinut elämäänsä ja ajautunut kohti itsemurhaa, jos se olisi koskisodan tulien syttyessä ryhtynyt "donkihottemaisesti" taistelemaan koskien luonnontilaan jättämisen puolesta.
Koillissanomien lukijat ja tukijat olivat koillismaalaisia, eivät eteläsuomalaisia korkean tason luonnonsuojelijoita, jotka eivät olisi voineet, jos nyt olisivat tahtoneetkaan, panna rikkaa ristiin Koillismaan oman lehden puolesta.