Sanomalehtimies ja kirjailija Reino Rinne (s. 13.7.1913, k. 6.2.2002) oli niitä, jotka elivät elämänsä kynä alituisesti kädessä. Hän käytti tätä ’maailman vahvinta työvälinettä ja tehokkainta asetta, ihmisen huiminta keksintöä’ päivittäin. Ensi aakkosensa hän piirsi puusta vuoltuihin päreisiin lyhyellä lyijykynännykeröllä. Sopivaksi kuluneen kynän hän sai mukaan hautaankin niin kuin jo kauan sitten oli ilmoittanut haluavansa saada.
Suonnansaaren lähimailla ei ollut Reinon lapsuusaikana kouluja eikä teitä ja niin hänen varsinainen kouluoppinsa jäi kuusiviikkoisen kiertokoulun varaan. Kodin kylvämää opinhalua se kuitenkin lisäsi. Isä Aukusti Rinne oli Pohjolan savotoita kierrettyään päätynyt metsänvartijaksi Kitkalle. Hän oli nuorena saanut oppia yläsavolaiselta kirjailija-opettajalta Kauppis-Heikiltä, ja ystävystynyt tämän kanssa niin että oli hankkinut tämän teoksia kotiinsa. Ahkerassa käytössä olleet kirjat antoivat virikkeen ja viitoittivat Reinon valitsemaa tietä kirjalliselle uralle.
Elämäntehtävästään varhain tietoisen Rinteen ensimmäiset kirjalliset tuotokset olivat murrosikäisenä sepitettyjä tunnelmarunoja. Niitä ei tarjottu julkaistaviksi, mutta ne antoivat rohkeutta lähettää selostuksia Posion ja Kuusamon oloista sanomalehti Kalevaan. Jutut julkaistiin ja nuoresta miehestä tuli lehden vakituinen kirjeenvaihtaja. Pakinat painettiin kotiseudun mukaan nimimerkillä (Olavi) Kitkalainen.
Lehtimiehen ura urkeni lopullisesti yhden Helsingin Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa vietetyn tiiviin talven jälkeen. Sen mentyä kykynsä osoittanut lahjakas kynämies sai kiinnityksen oululaisen sanomalehti Kalevan toimituskuntaan kesän korvalla 1938.
Talvisodan kuukaudet ja jatkosodan alun Rinne taisteli jalkaväen sotilaana kirjaimellisesti kotirintamalla, Kuusamon ja Sallan puolustuslohkoilla. Syntymäpäivälahjaksi 1942 tuli käsky siirtyä sotavoimien tiedotustehtäviin rintamareportteriksi. Sotatyön selostusvelvollisuudet kuljettivat TK-miestä pitkin tuhannen kilometrin mittaista itärintamaa Kannakselta Petsamoon ja antoivat vankkaa rutiinia lehtimiehen tulevia siviilitehtäviä varten.
Kaipaus kirjailijan ammattiin ja kutsumus lehtimiehen työhön kävivät jatkuvaa taistoa Rinteen mielessä. Kun hän sotien jälkeen palasi Kalevaan, hän viimeisteli toimitustyön ohella esikoisromaaninsa ’Tunturit hymyilevät’. Samaan aikaan hän oli perustamassa kulttuurilehti ’Kaltiota’ ja työsti sitä ensi vuodet toimitussihteerinä.
Kun Rinne 1946 tilapäisesti irtautui toimituksesta ja vaelsi tuhottuun Lappiin hakemaan uuden romaanin aineksia, hän toimi kuin reportteri. Romaani ei valmistunut heti. Sen sijaan tuli kutsu maalaisliittolaisen Lapin Kansan päätoimittajaksi Rovaniemelle.
Pesti kesti vain runsaan vuoden. Hän ei sopeutunut työskentelyyn tiukan poliittisen ohjailun alaisena. Tuskaantui poliittisesti kuohuvan ajan ilmiöihin, jotka tuntuivat rajoittavan hänen sananvapauttaankin. Lähti omille poluilleen ja palasi synnynseudulleen Kitkalle ja alkoi kirjoittaa.
Vapaan kirjailijan työ tuotti tunnustusta, muttei tyydyttävää toimeentuloa. Oli siis journalistin vuoro astua esiin. Vuosikymmenien haave toteutui, kun Rinne perusti oman lehden. Riippumaton Koillissanomat alkoi ilmestyä 1950. Kerran viikossa ilmestyvänä aloittanut ‘Muikku’ varttui uutteralla työllä monipäiväiseksi ja nousi alueensa tinkimättömänä äänitorvena vaikutusvaltaiseen asemaan ja saavutti alueensa asukkaiden suosion – ei vähiten kuuluisien koskisotien aikana ja ansiosta.
Väsymättömänä koskisoturina Rinne kukisti voimayhtiöiden ’wattikenraalien’ aikeet sanan ja kuvan voimalla. Hänen kiistattomaksi ansiokseen luetaan, että Kitkan vesistön koskia ei 1950-luvulla tai myöhemminkään valjastettu, vaan ne säilyivät luonnontilaisina ja loivat perustaa Kuusamon maineelle ja matkailulle.
Reino Rinne keksi ja vakiinnutti käyttöön Koillismaa-nimityksen ennestään Koillis-Pohjanmaana tunnetun seutukulman nimenä. On perusteltua sanoa, että hän nosti kirjoitetun sanansa voimalla seutukunnan kiertokoulutasolta Suomen muiden maakuntien rinnalle tasavertaiseen asemaan. Lehden kasvaessa ripeästi Rinteen opetuslapsina varttui koko joukko taitavia sanankäyttäjiä suomalaiseen mediatarhaan. Rinne iloitsi näiden menestyksestä, mutta murehti, kun vain harvat pysyivät uskollisina hänen periaatteilleen taistella tinkimättä elämän säilyttämisen puolesta.
Koillissanomat oli 4-päiväinen omavarainen lehti, kun Rinne 55-vuotiaana jätti toimituksen ja ryhtyi jälleen toteuttamaan itseään kirjailijana – nyt entistäkin vapaampana ja hyvin voimakkaana. Alkoi rohkeiden runojen ja tiiviiden mietelauseiden sävyttämä aika. Uuden luomiskauden ensimmäinen tulos oli runoteos ‘Anna minulle atomipommi’. Luonnon-, ihmisen- ja elämänsuojelun puolesta väkevästi huutava teksti toi useita tunnustuksia ja muun muassa valtion kirjallisuuspalkinnon.
Uusia runo- ja mietekirjoja, pamfletteja ja kiistakirjoja – lopulta elämää nöyrästi kiittäviä kokoelmia – seurasi tiheään tahtiin. Tekstit kaihtoivat kuolleita sanoja ja jäivät siksi elämään. Niissä on ajatuksesta ja ymmärryksestä kumpuavaa sanottavaa. Rinteestä tuli journalistimaineensa ja uuden runotuotantonsa ansiosta kymmeniksi vuosiksi suomalaisen luonnonsuojelukeskustelun johtavia auktoriteetteja. Hän muuttui haastattelijasta haastateltavaksi.
Varjellakseen sanottavaansa ja kirjailija-aseman vapautta ja riippumattomuutta niin pitkälle kuin suinkin hän teki 1970-luvulla pesäeron kustantajiinsa ja julkaisi monet jälkimmäisen luomisvaiheensa teokset oman Karhu-Kirja-kustantamonsa kautta.
Reino Rinne oli väkevien tunteiden mies, taistelija ja rakastaja. Ystävänä hän oli mitä sydämellisin, vihamiehenä kiivas ja tulinen. Hän kaipasi ja etsi elämäänsä hyvyyttä ja oikeamielisyyttä, lopulta rauhaa ja sopusointua. Kirjoituskoneeseen jäi keskeneräinen käsikirjoitusliuska, jossa viimeisellä rivillä repliikki: ”Nyt lähdemme kuuntelemaan Beethovenin kymmenettä sinfoniaa”. Siinä oli valmistumassa teos työnimellä ’Kuudennen päivän ilta’.
Jorma Korhonen. (Helsingin Sanomat 7.2.2002.)